David Hintonin(1954-) Hunger Mountain(2012) -teoksen lukeminen toi mieleeni hieman ärsyttävästi Weihen aiemmin mainitsemani pienoisromaanin kohdassa, jossa Hinton kuvittelee kolme fiktiivistä kiinalaista runoilijaa, joiden runouden ydin on sen katoavaisuudessa: Runon luovuttaminen luonnon tuhottavaksi tulee osaksi runoutta ja sen luomista. Samaan aikaan runoilijasta tulee kuitenkin hermeettisessä luontosuhteessa elävä, ihmiskunnan ja kulttuurin itsensä ja runoutensa ulkopuolelle sulkeva henkilö, joka ei luo mitään kestävää, ei anna mitään ihmiskunnalle.

Tällainen runoilija on Narkissos, ja henkilöhtaisesti suhtaudun äärimmäisen kielteisesti tällaiseen egoismiin, minkä Hinton itse tuntuu kokevan innostavana (mikä ehkä selittää sen, miksi hän on itse julkaissut vain yhden runokokoelman, vuonna 2004), koska mielestäni kulttuurin ja taiteen arvo on juuri siinä, että se on suurempi kuin yksi ihminen: Runous, joka on yhden ihmiselämän vanki, joka ei koskaan tule ulottumaan sen ulkopuolelle, ei ole mielestäni runoutta.

Taide ei ole olemassa taiteen tai yhden yksilön vuoksi, se on jaettua, ihmisiä yhdistävää kokemusta ja niiden jakamista minun mielestäni. Jotta jokin olisi runoutta tai taidetta, tarvitaan vähintään kaksi ihmistä: Runoilija ja lukija, joita runouden kokeminen yhdistää.