Luin eilen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan Seamus Heaneyn(1939-) Human Chain -runokokoelmaa, ja kyseessä on tasokas - joskaan ei hänen parhaimman runoutensa tasolle yltävä - kokoelma, mutta rehellisesti sanottuna, sen lukeminen teki oloni kurjaksi ja kokemus ei ole minulle mitenkään epätavallinen Heaneyn yhteydessä. En muista, että olisin koskaan tullut onnelliseksi tai kokenut muitakaan myönteisiä kokemuksia hänen runojaan lukiessani.

On kuin hänen elämäntehtävänsä olisi masentaa ihmisiä ihmiselon perimmäisellä harmaudella ja kurjuudella. En muista äkkiä lukeneeni hänen runouttaan koskevia kommentteja, joissa lukija olisi kehunut Heaneyn herättäneen hänessä iloa. Heaney on niitä runoilijoita, jotka syöttävät sinulle ankeriaita selostaessaan oman elämänsä yhtenä pitkänä sarjana hautajaisia.

Toinen asia mikä jäi mieleeni on se, kuinka Heaney on katsoja,  tapahtumia hieman sivusta seuraava lähes kaikissa runoissaan, ja milloin hän kuvaa itsensä kontaktissa muiden ihmisten kanssa, tapahtumaan liittyy aina jotakin epämiellyttävää, kuten osallistuminen vanhuksen pesemiseen minkä kaikki osapuolet kokevat vaivaannuttavaksi ja nöyryyttäväksi.