Osaan valitava masentavia kirjoja luettavakseni. Tämä kirjoitus on osaltaan vastalääke viimeksi lukemani kirjan aiheuttamalle eksistentiaaliselle tuskittelulle. Siis:

Tänään luin loppuun sveitsiläisen Richard Weihen(1961-) paljolti fiktiivisen pienoisromaanin Sea of Ink(2012; Meer der Tusche, 2003) Ming-dynastian prinssi Zhu Da'sta(1626-1705) joka dynastian kaatumisen jälkeen vuonna 1644 loi uran ensin buddhalaisena munkkina, luostarin perustajana ja sitten taiteilijana. Jälkimmäisenä hän oli aivan oman aikansa huippuluokkaa ja omaksui nimen Bada Shanren, jolla hänet yleensä nykyään tunnetaan.

Bada Shanrenin tarinasta olisi voinut saada inspiroivan kertomuksen taiteen vapauttavasta voimasta, uuden oman tien löytämisestä ynnä muuta, mutta Weihe tekee hänestä oman tiensä löytäneen, mutta varsin onnettoman ihmisen, jonka elämä on paljolti alakuloa. Samalla Weihe - joka ansaitsee elantonsa taiteen tutkijana - onnistuu puristamaan irti taiteesta kaiken myönteisen, joka yltää sen luoneen ihmisen elämän tuolle puolen. Hänelle taide on yksilön itsetutkiskelua.

Hänen Bada Shanreninsa pelkistää taiteensa viimeiseen, kuolinvuoteellaan luomaansa äärimmäisen minimalistiseen työhön. Se on tämän fiktiivisen Bada Shanrenin elämän ja taiteellisen etsinnän päätepiste. Mutta sen merkitys myös kuolee hänen mukanaan. Jotta sen ymmärtäisi, olisi pitänyt elää tämän fiktiivisen Bada Shanrenin elämä.

Weihe näkee taiteilijan työn lähinnä henkilökohtaisena, elämän kestävänä matkana, eikä jonakin, joka tapahtuisi vuorovaikutuksessa ympäristön ja yhteiskunnan kanssa, niin että taiteilija joka antaa, myös saa; että hänen taiteensa murtaa hänen oman elämänsä rajat ja saavuttaa muut ihmiset, niin että hänen työnsä ja elämänsä vaikuttavat edelleen heidän kauttaan. Näin kävi aidon, historiallisen Bada Shanrenin kanssa.

Eihän Weihe edes tietäisi Bada Shanrenista, jos tämän taide olisi ollut hänen oman elämänsä vanki, jos sen merkitys olisi ollut puhtaasti henkilökohtainen ja sidoksissa vain Bada Shanrenin omaan henkilökohtaiseen kasvuun taiteilijana ja ihmisenä. Ei, Bada Shanren loi kestävää taidetta, josta yhä järjestetään näyttelyitä, koska taiteessaan hän ylsi yhden kuolevaisen ihmisen elämän tuolle puolen, rikkoi sen rajat ja loi jotain, jonka sisältö muodon ja tunteen kautta on kyennyt koskettamaan monia ihmisiä yli kolmen vuosisadan ajan.